Nyt on kiire, en ehdi. On niin kiire, että mitään ei ennätä tekemään, toisaalta mitään ei ole vielä edes tehty ja kaikki huutavat ympärillä, että milloin joulu meille oikein tulee. Kiire on leväyttänyt peittonsa suomalaisten vanhempien ylle, eikä se hellitä ennen jouluaattoiltaa. Eräs työkaveri kertoi lapsensa itkeneen auton takapenkillä, kun oli tajunnut, että joulu on jo reilun viikon päässä, eikä perheessä ollut tehty vielä mitään joulun eteen. Useimpien tuttavieni kaikki lahjat ovat hankkimatta, joululaatikot tekemättä ja koti koristelematta.
Työelämä vie valtavasti aikaa ja energiaa, eikä iltaisin ehdi tai enää jaksakaan touhuta mitään. On ymmärrettävää, että paineet joulunlaittoon tuntuvat niskassa, eikä yhtään asiaa auta se, että päivät kuluvat ja joulu vain lähestyy. Mitä enemmän tekemistä on jäljellä, sitä uuvuttavammalta siihen tarttuminen tuntuu.
Mutta mistä kiire ja kiireen tuntu syntyy? Miksi joulusta stressataan?
Paljon on meillä painolastia lapsuudestamme ja entisvanhoista jouluista. Vielä 70-luvulla äidit tekivät suurimmaksi osaksi kaiken itse - eikä toisaalta valmisvaihtoehtoja vielä edes ollut. Joulusiivoukset olivat hurjia lattianpesuineen ja jouluruokia valmistettiin valtavasti. Maatalousyhteiskunnan ajatus ahkerasta ihmisestä ja ahkeroimisen päättävästä juhlasta elää ja hengittää meissä - ikään kuin joulu ansaittaisiin tekemällä valtavasti työtä ja vasta sitten saa luvan kanssa rauhoittua. Elämme laiskuuden mittari päässämme tikittäen ja mietimme, mikä ja milloin on tarpeeksi. Milloin olen tehnyt niin paljon, että olen ansainnut joulun? Teinkö tänä vuonna tarpeeksi lapsemme mieliin elinikäisiä muistoja, kultaisia joulun hetkiä?
Valtavat määrät lehtien ja sosiaalisen median reseptejä, askarteluohjeita ja muiden tekemisiä kuormittavat mieltämme. Meidän pitäisi tehdä aivan kaikki - siis myös joululahjat itse. Sillit, sinapit, leivonnaiset, laatikot, piparkakkukylät ja itse ommeltu joulukalenteri eivät riitä, sillä pitäisi tehdä konvehteja, tryffeleitä, mausteöljyjä ja koristella kynttilöitä siirtokuvin.
Meillä on sisäänrakennettuja malleja joulun laittamisesta, joita ilman pelkäämme, että sama joulumieli ei valtaa sydäntä ja jolloin ei niin sanotusti tule joulu. Jouluaaton lumous ei silti haihdu, vaikka kurakaukaloa ei ole pesty, sinappi on ostettu, laatikot on Saarioisten, kakku on lähikaupasta, matto on tamppaamatta, sohvan alta ei ole imuroitu, jäälyhtyjä ei ole pihalla ja yhtään tryffeliä ei ole itse tehty.
Jouluun liittyy niin valtaisa määrä odotuksia, että ei ihme, että varsinkin perheenäitien mieli tuntuu lysähtävän kaikesta työstä, mikä odottaa tekijäänsä ja mitä ilman ei tunnu joulua syntyvän ainakaan lasten mieliin. Tai siis oikeammin meidän mielikuvaamme siitä, millä joulu syntyy lasten mieliin. Mutta onko lapsille tärkeintä se, miten paljon joulumieltä saavutetaan touhuamalla vai se, että äiti ei olisi jouluaattoiltana niin kuolemanväsynyt, että itku on ihan pinnan alla? Vanhanaikainen raatamalla riemuun -juhlaperinne saisi mielestäni joutaa jo romukoppaan. Toki sallittakoon kaikille se touhu, mistä saa iloa ja energiaa, minulle esimerkiksi leipominen ja siskolleni se laatikoiden teko.
Mutta jouluruokia saa kaupasta, leivonnaisia leipomosta ja netistä voi tilata lahjat ihan ilman kävelyä kärsimättömässä kauppakeskuksessa. On niin monta paikkaa, jossa voi oikaista, joten oikaise, ystävä kallis. Kuuntele itseäsi ja mieti, mistä joulumieli sinulle aidosti syntyy. Mene joulukonserttiin, käy kirkon järjestämissä tilaisuuksissa, istahda alas ja ota leipomon iso ja mehevä joulutorttu. Ole armollinen sille, joka sitä eniten tarvitsee - itsellesi.
Ensimmäisessä kuvassa on anopiltani saamani emalivati, joka on ollut aikanaan hänen äitinsä. Sen päällä olevat tuikut tuovat minulle joulumielen. Siili puolestaan on mieheni toisen mummin Venäjältä tuoma tuliainen. Palanen historiaa, kaunis punainen väri ja tulen tunnelma.
