sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Saanko istua viereesi?


Miten juhlavasti se kajahti taas tuomiokirkossa - tuttu ja rakas Hoosianna. Kirkossa oli tunnelmallista ja kaunista. Ennen messua viereeni tuli vanha nainen, joka kysyi hiljaa: "Voinko istua viereesi, istuin tuolla takana yksin, mutta en haluaisi olla yksin". Totta kai. Tule tähän meidän viereen. Juttelimme pipolangoista ja ihastelimme yhdessä edessämme istunutta suloista vauvaa. "Jumalan lahja", totesi nainen kun katseli tuota pientä pyöreäkasvoista lasta. Takanamme lauloi mies, joka kajautti kaikki laulut isoon ääneen. Kotikutoisesti, kuten siskoni totesi. Laulu tuli suoraan sydämestä! Siinä istuessani  mietin, miten kirkko on sellainen paikka, jossa saa olla sellainen kuin on. Pieni vauva, jolla tulee kohta nälkä. Mies, joka nauttii laulamisesta omalla tavallaan. Ja yksinäinen, koska kirkossa on lohtua ja muita ihmisiä. Olin onnellinen, että sain hetken kulkea tuon mummon rinnalla. Toivon, että hänellä on jouluna sukulaisia, jotka kaipaavat häntä luokseen. 



Jälkeenpäin kävimme perinteisesti kahvilassa Oulun keskustassa, ja tällä kertaa valitsin leivoksekseni Suomi-leivoksen ja juomaksi kuumaa glögiä. Olipa meillä taas mukavaa! <3 




Kotiin tultuani sytytin ensimmäisen kynttilän. Tänä vuonna askartelin adventtikynttilät viime viikonloppuna Pienestä Joulupuodista ostamillani puunumeroilla. Kynttilät laitoin pieniin lasipurkkeihin, jotka olin saanut valmiin pitsapohjan paketeista Lidlistä. Pohjalle laitoin raesokeria, jotta kynttilät pysyvät pystyssä. 



Uskomme vahvista,

luo tiellemme valoa,

johdata elämään rikkaaseen,

rauhaan ja hyvyyteen.

3 kommenttia:

  1. Kirkko on kyllä kohtaamisen paikka. <3 Ihanasti kirjoitit. Itsekin tänään kirkossa kävin. Ja voi miksi en itse keksinyt tuota sokeria laittaa, mulla on vähän saman tyylinen kynttiläasetelma nimittäin. Noh, koristekivet kelvannevat nyt. :) Ihanaa adventtiaikaa sinulle!

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina!