Elin tuon hetken uudestaan tänään, kun muistutin miestä pihalle lupaamastaan joulukuusesta. Päästin suustani, että onhan tuossa tietysti tuo tänä vuonna istutettu pikkukuusikin, josta on joskus tulevaisuudessa toivottavasti kasvamassa upea joulukuusi pihalle. Siitäpä loppuperhe suivaantui: miksei tuo pikkukuusi saa nyt loistaa? Minkä se sille voi että se on vielä pieni? Eikö se ansaitse tulla koristelluksi? Miksi se on sitten hankittu, sehän on perheenjäsen, totesi lopulta tytär itku kurkussa. Ja tosiaan, tunsin vanhan joulukuusisäälin rinnassani ja äsken kömmin pihalle pihavalot kädessäni ja koristelin tämän pienen, vasta pari kuukautta pihallamme kasvaneen kuusen valoilla. Kuusi on vyötäröni korkuinen, mutta kieltämättä söötti. Ja minkäs se sille todellakaan voi, ettei se ole vielä iso. Ei se ole sen vika. Ja toki luonto ja kukkarokin kiittävät tästä valinnasta: tämän ekologisempaa ja taloudellisempaa pihakuusta ei ole.
Toinen tunteita herättävä joulukoriste on edesmenneen mummini enkelikello, joka on minulle miltei koko joulun tärkein koriste. Mummini oli ostanut sen vuosikymmeniä sitten, ja aina kun sen kellot kauniisti soivat, muistelen tuota ihanaa mummianikin. Enkelit ehkä kilkattavat hänen säveliään... Kolhuitta ei ole kello selvinnyt, ja joka vuosi se pinttyy aina vain pahemmin steariinin ja noen ansiosta, muttei se olekaan siinä tärkeintä vaan sen tuomat muistot. Tämä on koriste, joka tuo kotiin aina hartaan hiljaisuuden. Lapsetkin hiljenevät aina ja kuuntelevat enkeleiden hempeää kilkatusta.
Aivan ihana joulukuusi teillä! (ja mukava tarina ;)
VastaaPoistaMinun mummolassani oli myös enkelikello ja ihailin sitä aina. Isä ei halunnut sellaista meille, koska ei pitänyt sen kilkatuksesta. Itselleni ostin enkelikellon sitten aikuisena omaan kotiin ja yhä kokoan sen pöydälle joka jouluksi.